Miksi juoksu?

Mietin sitä usein lenkillä käydessä. Voit uskoa, että kun jalka on kevyt ja sää täydellinen, sitä ei tarvitse itselleen perustella, vaan se tuntuu parhaalta asialta maailmassa juuri sillä hetkellä. Mutta joskus kun sataa vettä koko viikon, on kylmä ja peiton alla pötköttely tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta, sitä miettii, miksi tuli asettaneeksi itselleen tavoitteen, jonka eteen on juostava.

Viime aikoina minusta on tosin tullut enemmän ja enemmän fiilisurheilija. Kun nuorimmainen lapsi on vasta puolivuotias, on ollut parempikin kehittää kuntoa pikkuhiljaa omaa oloa seuraillen. Nyt ihan viimepäivinä, kun juoksu on alkanut pikkuhiljaa kulkea, on alkanut tehdä mieli tavoitella jotain. Mielessä on syyskesälle tai syksylle jokin juoksutapahtuma, jos niitä silloin järjestetään. Haaveissa ehkä puolimaraton poluilla, ilman aikatavoitetta, mutta juosten.

Mutta miksi juoksu, eikä jokin muu urheilulaji? En osaa tarkkaan sanoa, ehkä vain ajauduin sen pariin ja se vei mennessään. Juokseminen on tietysti pikkulapsiperheessä helppo laji. Harjoittelun voi aloittaa kotiovelta ilman tiukkoja aikatauluja ja matkustamista. Varusteet ovat moneen muuhun urheilulajiin verrattuna edullisia, eivätkä ne vie mahdottoman paljon säilytystilaa.

Minusta myös tuntuu, että juostessa kehityksen huomaa melko nopeasti, mikä motivoi jatkamaan. Muistan kun juoksin ensimmäisen täyden kympin ilman yhtään kävelyaskelta. Yhtenä äitienpäivänä, pannukakkua mahassa, muistaakseni kolmannen lapsen syntymän jälkeen. Ensimmäiselle puolimaratonille, jossa juoksin edelleen voimassa olevan ennätykseni, mahtui myös muutama kävelyaskel viimeisessä ylämäessä, mutta olin silti ylpeä saavutuksesta.

Jossain vaiheessa alkoi olla vaikea pysytellä lenkin ajan tiellä. Jokainen tien reunalta lähtevä metsäpolku houkutteli ja nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että harvemmin pysyn enää polullakaan. Ne jotenkin vain karkaavat ja lopulta huomaan rämpiväni umpipusikossa. Metsässä juokseminen on joka tapauksessa tehnyt juoksemisesta armollisempaa. En edes yritä juosta teknisesti haastavimpia kohtia tai jyrkimpiä ylämäkiä. Sykkeet pysyy halutessani tapissa kävelemälläkin.

Olen ollut raskaana kolmesti ennen juoksemisesta innostumista ja kolmesti vielä sen jälkeen. Jokainen raskaus on ollut liikkumisen kannalta erilainen ja se on myös vaikuttanut siihen, kuinka nopeasti olen toipunut uudestaan juoksukuntoon. Lantionpohjaa ja syviä vatsoja olen harjoitellut raskausaikana ja synnytyksen jälkeen säännöllisesti pilatestunneilla ja harjoittelun aloittanut ensin kävelylenkeillä. Käveltyä tulee nytkin vielä suurin osa lenkeistä. Peruskuntoa on mahdoton vielä kehittää juoksemalla, syke nousee väkisin liian korkealle.

Minä olen kuitenkin varmasti niitä ihmisiä, jotka hurahtavat helposti urheiluun. Juoksemiseen jää koukkuun ja jos ei juoksemaan pääse, on pakko kehittää jotain korvaavaa tilalle. Ei auta kun toivoa pysyvänsä terveenä ja kunnossa, muistaa kehonhuolto ja malttaa kehittää kuntoa hiljalleen, hötkyilemättä. Jään haaveilemaan keskikesän pitkistä metsälenkeistä!

Lauantairetki luontopolulle

Viikonloppu ja arkipäivät tuntuvat sekottuvan toisiinsa. Joka tapauksessa ollaan pääosin kotona ja oman perheen kesken. On silti ihanaa, että voi välillä muutamaksi päiväksi unohtaa koulutehtävät ja etätyöt, videopalaverit ja liikuntapäiväkirjan täyttämisen.

Tuntuu myös, että meidän jokaisen pää tarvitsee tuuletusta ja edes pientä maisemanvaihdosta säännöllisin väliajoin. Ja vaikka olemme retkeilleet lähimetsissä myös arkiviikolla, on ihanaa ajaa johonkin edes vähän kauemmas ja tutustua uusiin paikkoihin.

Suomiehen luontopolku oli ollut mielessäni jo pitkään, mutta emme olleet saaneet aikaiseksi lähteä siellä käymään. Tänään pakattiin lauantaikarkit taskuun ja lähdettiin lopulta tutustumaan sinne.

Paikka sijaitsee Hyvinkään puolella lähellä Nurmijärven rajaa, Suomiehen kylän alueella. Luontopolku kulkee vanhalla soranottoalueella ja sinne on rakennettu nähtäväksi myös taidetta. Lasten lemppari oli ehdottomasti kivilabyrintti, jota juoksivat monta kertaa ristiin rastiin ja ympäri.

Meillä oli tänään mukana croozer-pyöräkärry, jossa vauva nukkui ja välillä myös kaksivuotias pakotettiin kyytiin, kun kulku meinasi karkkipussin kanssa olla isompien mielestä turhan hidasta. Olin etukäteen selvittänyt, että alueella kulkee kaksi merkattua reittiä, joista toista pitäisi päästä kulkemaan hyvin rattaiden kanssa.

Sorakuopan pohjalla meneekin hiekoitettu kävelyreitti, jota pääsee hyvin työntelemään, mutta maisemat ovat melko tylsät. Lopulta päätettiin ottaa pieni riski ja lähteä osa matkasta polkua pitkin, vaikka meillä olikin rattaat. Polku oli isopyöräisillekin rattaille melko haastava, mutta kannatti. Maisemat ovat kuopan reunalta ihan eri tasoa, kun pohjalta katsottuna. Myös alueen suurin taideteos, jättiläisen jalanjälki, näkyi ylhäältä ihan eri tavalla.

Nyt alkukeväästä maisema oli vielä melko karu, mutta omalla tavallaan kaunis silti. Aion palata Suomieheen joskus yksin ja juosta polkuja ristiin rastiin. Perheen kanssa ehkä uudestaan kesällä, kun puissa on lehdet ja kukatkin heränneet eloon.

Ilma oli tuulinen, mutta aurinko paistoi. Hymyt huulilla palasimme kotiin syömään. Ehkä aiomme huomenna vielä toiselle viikonloppuretkelle.