Ensimmäinen vaunureissu osa 2.

Alunperin tarkoituksena oli mennä Yyterin hiekkarantoja ihmettelemään Poriin, mutta koska tuleva sää näytti sateiselta, ajattelimme, ettei jaksa ajella niin pitkää matkaa jos ei rantakelejä kuitenkaan saada. Alkoi tehdä myös mieli suihkuun ja lapset kaipasivat leikkipaikkaa, joten etsittiin netistä lähialueilta sopivan hintaista leirintäeluetta. Päädyttiin ajelemaan Ikaalisiin, Toivolansaaren leirintäalueelle.

Se oli lopulta reissun ainoa päivä, kun satoi kunnolla. Leirintäalue oli ihan mukavan oloinen. Kävin muutaman lapsen kanssa ruokaostoksilla ja samalla etsimässä värityskirjoja tai jotain muuta mukavaa tekemistä sadepäivälle. Isommat pojat pääsivät sillä aikaa minigolfaamaan leirintäalueella. Iltapalaksi paistettiin makkaraa grillikodassa ja pienimmän nukahdettu lähdin yksin sateessa pyöräilemään.

Löysin pyörälenkillä luontopolun ja monta muutakin kaunista reittiä. Ajelin metsäpolkuja, rantoja pitkin meneviä hiekkateitä ja asfalttikatuja kauniiden vanhojen puutalojen ohi. Ikaalinen näytti kauniilta kaatosateenkin läpi, mutta olin tyytyväinen, että pääsin lenkin jälkeen lämpimään suihkuun.

Sadepäivän jälkeen oli selvästi osalla porukasta ensimmäisiä merkkejä reissuväsymyksestä. Harmaa sää ei piristä keetään ja vaunu käy ahtaaksi, kun ei voi aurinkoisen sään tapaan ulkoilla. Märkiä vaatteita ei saa missään kunnolla kuiviksi ja hermo kiristyy sitä mukaa, kun kuivat sukat loppuvat kaapista.

Onneksi kuitenkin jatkoimme pienen keskutelun jälkeen matkaa Raumalle, koska siellä taas aurinko pilkotti pilven takaa. Vanhimman tytön kummisetä perheineen oli sopivasti palannut omalta lomareissultaan kotiinsa, yhteen Vanhan Rauman kauniista puutaloista. Otimme kutsun lounaalle iloisina ja hieman häkeltyneinä vastaan, vaikka tapaamisesta olimmekin viestitelleet.

Kyläilyn jälkeen kävelimme pitkin mukulakivikatuja leikkipuistoon, jossa vierähti lopulta pitkälle iltapäivään. Mies lähti vielä pelaamaan beachia ja itse jäin laittamaan lapsia nukkumaan vaunuun. Voi melkein jo sanoa, että yövyimme meille tutuksi tulleessa paikassa Pärskän, eli Bergströmin lammen, uimarannan parkkipaikalla. Olimme samassa paikassa yötä muutama vuosi aiemmin, kun reissasimme asuntoautoilla ystäväperheen kanssa.

Seuraava päivä, keskiviikko, oli tämän reissun viimeinen. Olimme saaneet vinkin Uudessakaupungissa olevasta Bonk-museosta, jossa päätimme vierailla ennen varsinaista kotimatkaa. Uuteenkaupunkiin ajelimme pieniä teitä rannikkoa pitkin ja näimme söpöjä pieniä kyliä auton sateen raidoittamien ikkunoiden läpi. Perillä ei taaskaan enää satanut, olimme uskomattoman hyvin selviytyneet sateiden alta pois. Samaan aikaan Itä-Suomessa myrskysi ja sähköt meni poikki tuhansilta, joten kiittelimme päätöstä lähteä länteen.

Bonk-museo on käymisen arvoinen paikka. Sisällä museossa on toinen toistaan mielikuvituksellisempia koneita ja niiden mainoksia. Lipun hintaan kuuluu opastettu kierros tai vaihtoehtoisesti saa ottaa mukaansa kansion, jossa kerrotaan samat asiat ja voi kierrellä museossa itse haluamassaan järjestyksessä. Isommat innoistuivat koneiden ihmettelystä, mutta piempien kanssa oli hieman haastavaa, ettei mihinkään saanut koskea.

Ulkorakennuksessa sen sijaan on lasten oma Bonk-paja, jossa saa koskea ihan kaikkeen. Siellä on kaikenlaisia työkaluja ja pieniä nippeleitä, vanhoja purettuja sähkölaitteita ja koneita, joita saa korjata tai jatkaa purkamista. Siellä saa rakentaa oman mielikuvituskoneen, kirjoitta lapulle mitä sillä voi tehdä ja nostaa hyllylle seuraavien ihmeteltäväksi. Lapset olivat haltioissaan tästä paikasta. Yhdelle tuli lähtiessä itku, kun ei voitu jatkaa koneen rakentamista ihan iäisyyttä. Lupasin heti kotona etsiä tarvikkeita, joilla rakentamista voisi jatkaa.

Laitettiin vielä ruokaa Sorvakon rantatien parkkipaikalla, joka muuten sopisi hyvin myös yöpaikaksi. Ja lapset riehuivat leikkipuistossa viimeiset energiat pois ennen kotimatkaa. Viimeinen ja reissun pisin matkustuspätkä Uudestakaupungista kotiin sujui uskomattoman hyvin. Vauva nukkui lähes koko matkan ja muutkin viihtyivät äänikirjoja kuunnellen.

Toivottavasti tekin olette nauttineet Suomen kesästä!

Miksi juoksu?

Mietin sitä usein lenkillä käydessä. Voit uskoa, että kun jalka on kevyt ja sää täydellinen, sitä ei tarvitse itselleen perustella, vaan se tuntuu parhaalta asialta maailmassa juuri sillä hetkellä. Mutta joskus kun sataa vettä koko viikon, on kylmä ja peiton alla pötköttely tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta, sitä miettii, miksi tuli asettaneeksi itselleen tavoitteen, jonka eteen on juostava.

Viime aikoina minusta on tosin tullut enemmän ja enemmän fiilisurheilija. Kun nuorimmainen lapsi on vasta puolivuotias, on ollut parempikin kehittää kuntoa pikkuhiljaa omaa oloa seuraillen. Nyt ihan viimepäivinä, kun juoksu on alkanut pikkuhiljaa kulkea, on alkanut tehdä mieli tavoitella jotain. Mielessä on syyskesälle tai syksylle jokin juoksutapahtuma, jos niitä silloin järjestetään. Haaveissa ehkä puolimaraton poluilla, ilman aikatavoitetta, mutta juosten.

Mutta miksi juoksu, eikä jokin muu urheilulaji? En osaa tarkkaan sanoa, ehkä vain ajauduin sen pariin ja se vei mennessään. Juokseminen on tietysti pikkulapsiperheessä helppo laji. Harjoittelun voi aloittaa kotiovelta ilman tiukkoja aikatauluja ja matkustamista. Varusteet ovat moneen muuhun urheilulajiin verrattuna edullisia, eivätkä ne vie mahdottoman paljon säilytystilaa.

Minusta myös tuntuu, että juostessa kehityksen huomaa melko nopeasti, mikä motivoi jatkamaan. Muistan kun juoksin ensimmäisen täyden kympin ilman yhtään kävelyaskelta. Yhtenä äitienpäivänä, pannukakkua mahassa, muistaakseni kolmannen lapsen syntymän jälkeen. Ensimmäiselle puolimaratonille, jossa juoksin edelleen voimassa olevan ennätykseni, mahtui myös muutama kävelyaskel viimeisessä ylämäessä, mutta olin silti ylpeä saavutuksesta.

Jossain vaiheessa alkoi olla vaikea pysytellä lenkin ajan tiellä. Jokainen tien reunalta lähtevä metsäpolku houkutteli ja nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että harvemmin pysyn enää polullakaan. Ne jotenkin vain karkaavat ja lopulta huomaan rämpiväni umpipusikossa. Metsässä juokseminen on joka tapauksessa tehnyt juoksemisesta armollisempaa. En edes yritä juosta teknisesti haastavimpia kohtia tai jyrkimpiä ylämäkiä. Sykkeet pysyy halutessani tapissa kävelemälläkin.

Olen ollut raskaana kolmesti ennen juoksemisesta innostumista ja kolmesti vielä sen jälkeen. Jokainen raskaus on ollut liikkumisen kannalta erilainen ja se on myös vaikuttanut siihen, kuinka nopeasti olen toipunut uudestaan juoksukuntoon. Lantionpohjaa ja syviä vatsoja olen harjoitellut raskausaikana ja synnytyksen jälkeen säännöllisesti pilatestunneilla ja harjoittelun aloittanut ensin kävelylenkeillä. Käveltyä tulee nytkin vielä suurin osa lenkeistä. Peruskuntoa on mahdoton vielä kehittää juoksemalla, syke nousee väkisin liian korkealle.

Minä olen kuitenkin varmasti niitä ihmisiä, jotka hurahtavat helposti urheiluun. Juoksemiseen jää koukkuun ja jos ei juoksemaan pääse, on pakko kehittää jotain korvaavaa tilalle. Ei auta kun toivoa pysyvänsä terveenä ja kunnossa, muistaa kehonhuolto ja malttaa kehittää kuntoa hiljalleen, hötkyilemättä. Jään haaveilemaan keskikesän pitkistä metsälenkeistä!