Mitä jos lähdettäisiin retkelle?

Kysymys saa meillä useimmiten innokkaita huudahduksia vastaukseksi.

Olen muutaman kerran saanut ihmetteleviä kommentteja siitä, miten jaksetaan lähteä näin monen pienen lapsen kanssa metsään. En ole jotenkin ajatellut sen olevan kovinkaan ihmeellistä, siitä vain on tullut meidän perheelle tapa viettää aikaa yhdessä. Ehkä luonnossa liikkumisesta yleisesti on tullut hiljalleen myös jonkinlainen trendi, eikä huono sellainen ollenkaan.

Muutoksen vuodenajat, kevät ja syksy, on kokoajan kasvattaneet suosiota mun omien lempparivuodenaikojen listalla. Keväästä olen pitänyt aina, ehkä myös sen takia, että olen syntynyt keväällä. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän alan pitää myös syksystä. Ehdottomasti myös retkeilyn näkökulmasta, nämä kaksi vuodenaikaa ovat parhaita, ainakin jos metsään aikoo suunnata.

Väitän, toisin kuin moni luulee, retkeilyyn ei tarvitse mitään kovin erityisiä varusteita eikä mitenkään erityisen paljon suunnittelua. Tietysti joku ihan vaan ihmisenä tarvitsee kaikkeen tekemiseen enemmän pohdiskelua ennakkoon, mutta noin ylipäätään retkelle lähteminen onnistuu myös hyvin helposti.

Eilen olin aamupäivällä ajatellut mennä kolmen pienimmän kanssa käymään lähimetsässä poimimassa piirakkapuolukat. Vanhin lapsista oli kuitenkin edellisenä päivänä toivonut, että tehtäisiin kaikki yhdessä jotain, joten vaihdettiin lennosta suunnitelmaa ja lähdettiinkin vasta iltapäivällä koko perheellä metsään. Evääksi otettiin välipalakeksejä, kaakaota termariin ja porkkanatikkuja pakasterasiaan. Kolmasluokkalainen otettiin suoraan koulun pihalta kyytiin ja ajettiin metsän reunaan. 

Pukeutumiseen retkelle pätee samat perusajatukset kuin ulkoiluun ylipäätään. Kerroksia kannattaa olla, jotta niitä voi tarpeen mukaan vähentää tai lisätä. Kaikkien vaatteiden kannattaa olla sellaisia, jotka saavat likaantua. Eilen pienemmillä oli päällä kuorihousut, jotka on maassa möyrytessä näppärät. Isommat juoksentelivat samoilla verkkareilla, millä olivat koulussa olleet. Sää oli yllättävän lämmin ja takit lensivät kaikilta aika nopeasti reppuun tai rattaiden alakoriin.

Vauva kulkee mukana retkillä juoksurattaissa tai kantorepussa, riippuen vähän siitä, millaista reittiä ollaan menossa ja mihin aikaan. Eilen nukkui koko reissun ja juoksurattaat kulkevit melko näppärästi poluillakin, ainakin vähän isommilla. Tosi juurakkoiselle tai kiviselle reitille ei kannata rattaiden kanssa lähteä.

Eilen käveltiin ehkä puoli kilometriä polkuja tien varresta hakkuuaukean reunaan. Kerättiin muutama pakasterasiallinen puolukoita, syötiin eväitä ja istuttiin mättäällä. Lapset leikkivät, hyppivät kivillä ja kannoilla ja juoksentelivat pitkin poikin. Ihmeteltiin yhdessä leppäkerttuja ja lupasin kolmevuotiaalle, ettei kivien välissä asu krokotiileja. Muutama tunti metsässä teki ehdottomasti hyvää meille kaikille.

Vaunu perässä metsään

Ajattelin palata vielä myöhemmin yhteen pidemmän kesälomareissun tunnelmiin, kun saan kuvat käsiteltyä, mutta nyt on tuoressaa muistissa tämän kesäloman viimeinen reissu. Nyt äkkiä muutama sana ja kuva siitä, ennen kuin koulu alkaa ja kesä on vain muistoja.

Ajelimme ystäväperheen kanssa asuntovaunuilemaan pariksi yöksi Evon Niemisjärville, keskelle ei mitään, ihan metsään. Mies oli käynyt yhden yön siellä viikkoa aiemmin poikien kanssa, mutta me muut emme olleet koskaan aiemmin. Tarkoituksena oli uida, retkeillä ja ihan vaan olla yhdessä. Näitä kaikki saimme ja vähän vielä enemmän, kesä antoi parhaita kelejään vielä tälle elokuulle.

Raahattiin metsään mukaan kaikille pyörät. Vaikka kahden aikuisen ja viiden lapsen pyörien ja pyöräkärryn pakkaaminen mukaan vaati jonkun verran järjestelyjä, se ehdottomasti kannatti. Varsinkin lasten pyörät olivat kovassa käytössä, vanhan käytöstä poistetun leirintäalueen metsäteitä oli mukava suhailla edestakaisin.

Vietettiin paljon aikaa pienen kävelymatkan päässä olevalla uimarannalla ja sen viereisellä nuotiopaikalla. Perjantai-iltana käveltiin muutamalle muullekin Niemisjärvien ympäristössä olevalle laavulle ja nuotiopaikalle, mutta viimeinen viikonloppu ennen koulujen alkua oli houkutellut paikalle reippaasti väkeä ja kaikilla paikoilla oli jo muita seurueita.

Lapset silminnähden nauttivat olostaan ja teki reissu itsellekin hyvää. Jopa aiemmin viikoilla kuumeillut vauva oli kohtalaisen tyytyväinen ja nukkui vaunussa hyvin. Lauantaina tehtiin vielä pieni retki metsäpolkuja pitkin kalliolle laittamaan notskiruokaa ja sitten meidän matka taittui takaisin kotiin päin, kummitytön rippijuhlien kautta.

Jos kaipaatte Etelä-Suomesta karavaanikohdetta luonnon keskellä, niin voin suositella kyllä tätä. Evo on Hämeenlinnan ja Lahden välillä, sinne ajellessa voi vaikka tutustua vielä lähellä oleviin pikkukyliin. Niemisjärvet ovat Evon Länsireunalla ja niihin istutetaan säännöllisesti jalokaloja. Kalastuksesta innostuneet voivat helposti ostaa muutamaksi päiväksi luvat puhelimella. Onkia saa ilman maksullista lupaa. Järvien ympäri kiertää polut ja ympäristöstä löytyy useita keittokatoksia, nuotiopaikkoja, uimaranta ja jätteiden lajitteluasemakin. Ainoastaan puhdasta vettä ei taida saada mistään, eikä sähköä vanhalle leirintäalueelle enää tule.

Miksi juoksu?

Mietin sitä usein lenkillä käydessä. Voit uskoa, että kun jalka on kevyt ja sää täydellinen, sitä ei tarvitse itselleen perustella, vaan se tuntuu parhaalta asialta maailmassa juuri sillä hetkellä. Mutta joskus kun sataa vettä koko viikon, on kylmä ja peiton alla pötköttely tuntuisi paremmalta vaihtoehdolta, sitä miettii, miksi tuli asettaneeksi itselleen tavoitteen, jonka eteen on juostava.

Viime aikoina minusta on tosin tullut enemmän ja enemmän fiilisurheilija. Kun nuorimmainen lapsi on vasta puolivuotias, on ollut parempikin kehittää kuntoa pikkuhiljaa omaa oloa seuraillen. Nyt ihan viimepäivinä, kun juoksu on alkanut pikkuhiljaa kulkea, on alkanut tehdä mieli tavoitella jotain. Mielessä on syyskesälle tai syksylle jokin juoksutapahtuma, jos niitä silloin järjestetään. Haaveissa ehkä puolimaraton poluilla, ilman aikatavoitetta, mutta juosten.

Mutta miksi juoksu, eikä jokin muu urheilulaji? En osaa tarkkaan sanoa, ehkä vain ajauduin sen pariin ja se vei mennessään. Juokseminen on tietysti pikkulapsiperheessä helppo laji. Harjoittelun voi aloittaa kotiovelta ilman tiukkoja aikatauluja ja matkustamista. Varusteet ovat moneen muuhun urheilulajiin verrattuna edullisia, eivätkä ne vie mahdottoman paljon säilytystilaa.

Minusta myös tuntuu, että juostessa kehityksen huomaa melko nopeasti, mikä motivoi jatkamaan. Muistan kun juoksin ensimmäisen täyden kympin ilman yhtään kävelyaskelta. Yhtenä äitienpäivänä, pannukakkua mahassa, muistaakseni kolmannen lapsen syntymän jälkeen. Ensimmäiselle puolimaratonille, jossa juoksin edelleen voimassa olevan ennätykseni, mahtui myös muutama kävelyaskel viimeisessä ylämäessä, mutta olin silti ylpeä saavutuksesta.

Jossain vaiheessa alkoi olla vaikea pysytellä lenkin ajan tiellä. Jokainen tien reunalta lähtevä metsäpolku houkutteli ja nyt olen päässyt siihen pisteeseen, että harvemmin pysyn enää polullakaan. Ne jotenkin vain karkaavat ja lopulta huomaan rämpiväni umpipusikossa. Metsässä juokseminen on joka tapauksessa tehnyt juoksemisesta armollisempaa. En edes yritä juosta teknisesti haastavimpia kohtia tai jyrkimpiä ylämäkiä. Sykkeet pysyy halutessani tapissa kävelemälläkin.

Olen ollut raskaana kolmesti ennen juoksemisesta innostumista ja kolmesti vielä sen jälkeen. Jokainen raskaus on ollut liikkumisen kannalta erilainen ja se on myös vaikuttanut siihen, kuinka nopeasti olen toipunut uudestaan juoksukuntoon. Lantionpohjaa ja syviä vatsoja olen harjoitellut raskausaikana ja synnytyksen jälkeen säännöllisesti pilatestunneilla ja harjoittelun aloittanut ensin kävelylenkeillä. Käveltyä tulee nytkin vielä suurin osa lenkeistä. Peruskuntoa on mahdoton vielä kehittää juoksemalla, syke nousee väkisin liian korkealle.

Minä olen kuitenkin varmasti niitä ihmisiä, jotka hurahtavat helposti urheiluun. Juoksemiseen jää koukkuun ja jos ei juoksemaan pääse, on pakko kehittää jotain korvaavaa tilalle. Ei auta kun toivoa pysyvänsä terveenä ja kunnossa, muistaa kehonhuolto ja malttaa kehittää kuntoa hiljalleen, hötkyilemättä. Jään haaveilemaan keskikesän pitkistä metsälenkeistä!

Lauantairetki luontopolulle

Viikonloppu ja arkipäivät tuntuvat sekottuvan toisiinsa. Joka tapauksessa ollaan pääosin kotona ja oman perheen kesken. On silti ihanaa, että voi välillä muutamaksi päiväksi unohtaa koulutehtävät ja etätyöt, videopalaverit ja liikuntapäiväkirjan täyttämisen.

Tuntuu myös, että meidän jokaisen pää tarvitsee tuuletusta ja edes pientä maisemanvaihdosta säännöllisin väliajoin. Ja vaikka olemme retkeilleet lähimetsissä myös arkiviikolla, on ihanaa ajaa johonkin edes vähän kauemmas ja tutustua uusiin paikkoihin.

Suomiehen luontopolku oli ollut mielessäni jo pitkään, mutta emme olleet saaneet aikaiseksi lähteä siellä käymään. Tänään pakattiin lauantaikarkit taskuun ja lähdettiin lopulta tutustumaan sinne.

Paikka sijaitsee Hyvinkään puolella lähellä Nurmijärven rajaa, Suomiehen kylän alueella. Luontopolku kulkee vanhalla soranottoalueella ja sinne on rakennettu nähtäväksi myös taidetta. Lasten lemppari oli ehdottomasti kivilabyrintti, jota juoksivat monta kertaa ristiin rastiin ja ympäri.

Meillä oli tänään mukana croozer-pyöräkärry, jossa vauva nukkui ja välillä myös kaksivuotias pakotettiin kyytiin, kun kulku meinasi karkkipussin kanssa olla isompien mielestä turhan hidasta. Olin etukäteen selvittänyt, että alueella kulkee kaksi merkattua reittiä, joista toista pitäisi päästä kulkemaan hyvin rattaiden kanssa.

Sorakuopan pohjalla meneekin hiekoitettu kävelyreitti, jota pääsee hyvin työntelemään, mutta maisemat ovat melko tylsät. Lopulta päätettiin ottaa pieni riski ja lähteä osa matkasta polkua pitkin, vaikka meillä olikin rattaat. Polku oli isopyöräisillekin rattaille melko haastava, mutta kannatti. Maisemat ovat kuopan reunalta ihan eri tasoa, kun pohjalta katsottuna. Myös alueen suurin taideteos, jättiläisen jalanjälki, näkyi ylhäältä ihan eri tavalla.

Nyt alkukeväästä maisema oli vielä melko karu, mutta omalla tavallaan kaunis silti. Aion palata Suomieheen joskus yksin ja juosta polkuja ristiin rastiin. Perheen kanssa ehkä uudestaan kesällä, kun puissa on lehdet ja kukatkin heränneet eloon.

Ilma oli tuulinen, mutta aurinko paistoi. Hymyt huulilla palasimme kotiin syömään. Ehkä aiomme huomenna vielä toiselle viikonloppuretkelle.